Possunnahkarullan kosto

Minä nimittäin söin ja huonosti meinasi käydä. Äiskä ja iskä ovat kuulemma jo Iines- koiran kohdalla huomanneet, että ranskalaisen bulldogin makunystyrät saavat liikaa vauhtia solmuluista, possunkorvista etc. Vahingosta viisastuneena, sain ihan vauvana elämäni, todennäköisesti ainoan solmuluun, possunkorvia en saane koskaan. Minulla on vauvasta saakka ollut nahkapuristeluita, suoria sellaisia ja olen saanut niitä jyrsiä valvonnan alla. Enkä muuten ole koskaan saanut moista syödä loppuun saakka, sillä siinä piilee niin suuri tukehtumisen vaara, ettei minulle sellaista anneta.

Eilenpä sain kuitenkin suuresta nahkaluusta vetaistua riekaleen, suurehkon sellaisen ja nielaistua sen melkein kokonaan. Pannahinen jäi kuitenkin kurkkuun kiinni ja minä sitä pois kakomaan. Ei se mihinkään liikkunut. Iskä tuli hätiin ja yritti sitä kaivaa kurkusta. Se sai otteen palasta, mutta se luiskahti kuitenkin ulottumattomiin. Minä taas puristin leukani yhteen, ettei iskä saisi vietyä herkkuani ja vielä suusta asti. Ei tullut suikale, mutta sitäkin enemmän oksensin valkoista vaahtoa. Hetken siinä yhdessä taisteltuamme, suikale luiskahti masun pohjalle ja henki kulki taas normaalisti ja iskänkin hengitys sai tasaantua. Olipa siinä pikkukoiralle ja laumalle melko jännittävät iltapuhteet. Luut menivät vaihtoon ja nyt testissä vielä erilainen rulla. Ja sitä syödään entistä valppaamman silmän vahtiessa.